Mikä tekee elämisestä elämisen arvoista

Parhaimmillaan maalatessani olen kokenut hurmioitumisen tiloja, erityisen onnellisia hetkiä. Olen kokenut katoavani, sulautuvani tekemiseen ja sisälle teokseen. Olen nauttinut maalaamisesta niin että olen unohtanut itseni, murheeni ja olen menettänyt kokonaan ajantajun. Olen joskus jopa unohtanut syödä, ja se on jo melko erikoista minulle se.

Olen halunnut hakeutua  tähän maagiseen tilaan yhä uudelleen ja uudelleen kuin kuka tahansa tosiriippuvainen. Olotila saa minut nimittäin tuntemaan että olen elossa. Että olen oikeasti ELOSSA ja teen jotain merkityksellistä. Tekeminen itsessään on siis hyvin palkitsevaa. Koen olevani jonkin aivan erityisen ytimessä. 

Hallussani on resepti, jolla voin itseni taikoa itseni tuohon tilaan. Järjestän mielelläni optimaaliset olosuhteet sen saavuttamiseksi. Ehkä kerron salaisen kaavan sinulle tulevissa blogikirjoituksissani.

Synttärikaiman tutkimuksia

Ilokseni opiskelujen myötä törmäsin Mihály Csíkszentmihály’iin. Hän on yhdysvaltalainen psykologian ja johtamisen professori, joka jo nuorena miehenä kiinnostui siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Hän luki filosofiaa ja tutustui uskontoihin. Jossain vaiheessa hän löysi tutkimustuloksen, jonka mukaan riittävän hyvän perustulotason jälkeen ihmisten onnellisuus ei lisääntynytkään enää samassa suhteessa materiaalisen varallisuuden kasvaessa. Mikä sitten lisäisi ihmisten onnellisuutta, jos ei materiaalinen yltäkylläisyys ja sen maksimaalinen lisääntyminen.

Ekstaasi, synteettinen huume vai luonnollinen olotila

Csíkszentmihályi oli kiinnostunut selvittämään, että mitä ovat ne arkielämän tilanteet, joissa tunnemme itsemme onnellisiksi. Hän alkoi haastatella erityisesti luovia ihmisiä, tieteen- ja taiteentekijöitä. Laajassa tutkimusaineistossa nousi esiin kuvaus ekstaattisesta tilasta, jolla tarkoitetaan erityistä mielentilaa, jossa henkilö tuntee tekevänsä jotain normaalista arjesta poikkeavaa. Se on kuin vaihtoehtoinen todellisuus, jossa siirrytään arjen rutiinitoimintojen toiselle puolelle.

Tiloja ja tiloja

Ekstaasin etsiminen onkin ikivanha juttu. Muinaisista korkeakulttuureistakin ovat säilyneet parhaiten paikat, joihin ihmiset ovat kokoontuneet kokemaan arjen ylittäviä ekstaattisia tiloja, kuten temppelit, sirkukset, areenat ja teatterit. Ne olivat tiloja, joihin saavuttiin kokemaan elämää tietoisemmin, keskittyneemmin ja järjestäytyneemmin. 

Taiteilijan ekstaasi

Csíkszentmihályi kertoo esimerkin säveltäjästä. Muusikon ei tarvitse hakeutua kirkkoon tai muuhun erityiseen paikkaan saavuttaakseen hurmioitumisen tilan. Hän tarvitsee vain palan paperia, johon hän piirtelee pieniä mustia palleroita. Kirjoitellessaan näitä merkkejä, hän luo mielessään uusia ääniyhdistelmiä, joita ei ole ollut olemassa koskaan aiemmin. Hän siirtyy olotilaan, jossa hän luo uutta todellisuutta, ja näin hän astuu ekstaattiseen, hurmioitumisen tilaan. Hän siirtyy uuteen todellisuuteen. 

Csíkszentmihályin tutkimuksiin osallistunut säveltäjä kertoo, että kokemus säveltämisestä voi olla hyvin intensiivinen. Tuntuu kuin häntä ei olisi olemassa. Csíkszentmihályin mukaan  tämä ei ole romanttista liioittelua, vaikka se siltä saattaa vaikuttaakin. Nimittäin, jos hermojärjestelmämme on mahdollista prosessoida informaatioita noin 110 bittiä sekunnissa ja ihmisen puheen kuuntelemiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan 60 bittiä sekunnissa, ei ole mahdollista kuunnella ja ymmärtää useampaa kuin kahta ihmistä kerrallaan. Kun säveltäjä on täysin uppoutunut työhönsä, hän keskittyy niin totaalisesti uuden luomiseen, ettei hänelle jää kapasiteettia enää havainnoida kehonsa tuntemuksia, muistella ongelmiaan, tuntea nälkää tai janoa, ja hän kokee että hänen identiteettinsä ja koko kehonsa tuntuu häviävän. Tunne on siis hyvin todellinen. Hän käyttää koko kapasiteettinsa keskittyessään säveltämistyöhön eikä sitä riitä enää mihinkään muuhun.

Hän voi myös tuntea kuinka hänen kätensä liikkuvat kuin itsekseen. Tämän kaltainen automaattinen toiminta on mahdollista ihmiselle, joka hallitsee tekniikan täydellisesti. Yleensä tällaisen taituruuden kehittäminen kestää vuosia. Tietyillä taiteen ja tieteen aloilla kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen on mahdollista pystyä luomaan jotain uutta, parempaa, kuin mitä aiemmin on ollut olemassa ja näin musiikki pursuaa kuin itsestään säveltäjästä ulos. Kädet tuntuvat piirtävän nuotteja paperille kuin automaatiokirjoituksella.

Csikszentmihalyin haastattelemat luovat ihmiset kuvaavat  spontaania flow-tilaa hyvin saman kaltaisin termein. ”He sulautuvat tekemiseen. Ovat sen kanssa yhtä.”  ”Ajantaju katoaa.” He nauttivat tekemisestä. Usein he pitävät menestymisenä sitä, että he voivat auttaa muita ja samaan aikaan he kokevat onnellisuutta työskentelystään.

Miltä flow tuntuu

Csikszentmihalyin  haastattelemat henkilöt riippumatta koulutuksesta, kansallisuudesta tai kulttuuritaustasta kertovat flow-tilaan liittyvän seuraavia tuntemuksia:

  1. Täydellinen keskittyminen.
  2. Ekstaasin – hurmioitumisen kokemus, arkikokemuksesta irroittautuminen.
  3. Sisäinen selkeyden tila. Tiedetään mitä pitää tehdä ja ollaan tietoisia kuinka hyvin se sujuu.
  4. Tiedetään että tehtävä on mahdollista toteuttaa ja että omat kyvyt ovat riittävät sen suorittamiseen, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.
  5. Tunnetaan tyyneyttä. Ei tunneta huolia. Henkilö ikään kuin kasvaa egon rajojen tuolle puolelle. Hän kokee olevansa osa suurempaa kokonaisuutta.
  6. Ajattomuus. Tunnin tuntuvat kuluvan minuuteissa.
  7. Luontainen motivaatio. Se, mikä synnyttää flow’n on palkinto itsessään.

Ja kun nämä kaikki edellämainitut kohdat toteutuvat, työ tehdään sen itsensä vuoksi.

Ja elämä on elämisen arvoista.

Kuvat ja teksti: Riikka Kontio.  
Lähde: Csíkszentmihályin TED-puheet ja kirjoitukset.

Maailman paras taideteos

Ihmisillä vaikuttaa olevan kiire. He rynnivät kohti salin takaseinää. Tämä jokaisen pitää kokea ainakin kerran elämässään. Märät kainaloläikät paljastuvat kansallisuudesta riippumatta.

Japanilaiset, amerikkalaiset, brasilialaiset, kiinalaiset ja italialaiset nostavat puhelimensa ylös. Tutut Unileverin deodoranttituoksut sekoittuvat odotuksen ja kärsimättömyyden hajusteisiin. Joku työntää käsillään selkääni ja astuu kantapäälle: Mene eteenpäin tai siirry pois tieltä! La Jocondesta on saatava kuva. Tai minusta ja hänestä yhteiskuva. Tai oikeastaan kuva siitä, että MINÄ olen täällä ja Mona Lisa hymyilee taustallani panssarilasin takana. Se on tavoite. Ja kuvan julkaiseminen ja sitten myöhemmin hotellin sängyllä peukutusten laskeminen.

Aha. Luovutan. Kävelen pois. Ohikulkiessani isken La Giocondalle silmää ja onnittelen. Brändäys on onnistunut. Tämä teos saa ihmiset todellakin liikkeelle ja ohittamaan kaiken muun, jopa käytöstavat.

Astun toiseen saliin. Hälyttimen kimeä ääni laukeaa. Saksalainen turisti laskee opastuskuulokkeet olkapäilleen. Hän pitää käsiä korvillaan ja odottaa äänen loppumista. Ihmiset katselevat kysyvästi toisiaan. Vartija kiiruhtaa hartiat kyyryssä huomaamattomalle sivuovelle, avaa sen avainnipullaan ja vetää oven perässään tomerasti kiinni. Kimakka ääni poukkoilee seinältä toiselle, kattoon ja lattiaan, ikkunoihin ja penkkien alle. Kaikkialle se tunkeutuu.

Vierailijat lähtevät kävelemään pois salista. Hälytys sammuu ja äkillinen hiljaisuus antaa kalanruotoparketin kopinan nousta tilaan. Korvakäytävät sykkivät edelleen hälytyksen kaikuja. No nyt amerikkalainen eläkeläinen päättää työntää puhelimensa lähelle teoslappua ja ottaa siitä kuvan. Raja ylittyy. Korkea ääni tunkeutuu uudelleen korvakäytäviin. Se piippaa vaativasti: Pois. Pois. Pois!

Seison museokaupan ulkopuolella. Odotan seuruettani. Tunnen pettymystä, väsymystä ja ärtymystä. En nähnyt mitään mitä olin toivonut. Suruakin tunnen. Luovutinko liian helpolla?

Katselen ihmisten loputonta virtaa. Se kulkee pois Louvresta kohti Pariisin helteisiä katuja, kohti seuraavaa suurenmoista elämystä. Perheitä, pariskuntia, ystävyksiä. Oliko minulle todellakin tärkeintä nähdä Mona Lisa, ihan kuten kaikille muillekin.

Mitä oikein halusin? Suuren kokemuksen? Wau-elämyksen? Yhteyden teokseen? Edes tilaisuuden saada yhteyden siihen ja sen välityksellä vanhaan mestariin? Tahdoinko oivaltaa ja oppia jotain? Tuntea? Mitä? Suuria tunteita? Miksi? Väristyksen iholla? Mitä? Mitä? MITÄ???

Eikö kuitenkin ole tärkeintä tämä. Tässä ja nyt. Nämä ihmiset. Yhteys näihin. Minä väsyneenä jalat maassa, selkä nojaamassa viileään marmoriseinään. Katsomassa näitä ihmisiä, vieraita minulle. Hengitys. Sisään ja ulos. Elämä. Rakkaus. Mitä muuta taide on kuin läsnäoloa, venytettyä nyt-hetkeä, katsomista pitkään ja hyväksyvin silmin? Halua ymmärtää? Halua todella ymmärtää.

Ja päätän katsoa jokaista ohikulkevaa kuten rakastaisin häntä yhtä paljon kuin rakastan omaa lastani. Ja katson. Tunnen myötätuntoa näitä kohtaan. Isä. Lapsi. Yksinäinen. Opiskelija. Sairas. Haavoittunut. Aggressiivinen. Menestyjä. Ryppyinen. Huonokuuloinen. Epävarma. Katson niin tarkkaan kuin kykenen. Suoraan silmiin ja hymyilen. Ja ilo alkaa virkistää kehoani. Ja liikutun näistä ihmisistä. En enää odota. Olen. Hengitän jalat maassa. Katson Louvren parasta nykytaideteosta. 

Elämän ilon kengät

Vuonna 2016 maalasin tilauksesta valkoisiin kenkiin. Kengät olivat olleet työn tilaajan sisaren hääkengät. 

Kenkien omistaja Merja Männikkö kirjoitti jutun projektista kulttuurilehti Kaltioon. Ja tässä ote hänen blogikirjoituksestaan:

”Kenkään maalattu kuiva lehti on kaunis. Kantapään kohdalla valkoiseen nahkaan ilmestyy myös kuolleita, maatuvia lehtiä. – Ne luovuttavat elämänsä uuteen käyttöön. Se on kasvualustaa uudelle ja ravinteita tulevalle. Kuihtuminen on osa elämää. Eläessäkin meillä voi olla pysähtymisen hetkiä kuin pieniä kuolemia, jolloin käy tyhjyydessä ja kääntyy sisäänpäin vaalean hiljaisessa ulottuvuudessa. Sitä pohtii, mikä on elämässä tärkeintä ja miten haluaa itseään ilmaista. Se on yhä uudelleen oman paikkansa löytämistä ja suunnan ottamista omaa tehtävää kohden, jottei harhautuisi tekemään merkityksettömiä asioita, Kontio totesi.” 

Maalaukset ja valokuvat: Riikka Kontio, 2016. 

Kengät odottavat valkoisina uutta elämää.
Kuolleita ja maatuvia lehtiä tallaantuu  kantapäässä.
Kukinnon eri vaiheet kuuluvat elämään.
Sisarkengässä on jotain samaa, jotain erilaista.
Pohjat vastakkain.
Sisarukset yhdessä. Elämän iloa!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uskoako

Maalauksia uskosta ja epäuskosta

vuosilta 2016–17

Faith, usko, tempera and oil on canvas, 90 x 60 cm, Riikka Kontio, 2016.
Moraali, morals, tempera painting on canvas, 90 x 60 cm, Riikka Kontio, 2016.
Hope, toivo, tempera and oil on canvas, 90 x 60 cm, Riikka Kontio.
Big sky, suuri taivas, acrylic and oil on canvas, 100 x 100 cm, Riikka Kontio, 2016.
Silent place, hiljainen paikka, tempera on paper, Riikka Kontio
Yksin, Alone, tempera on paper, Riikka Kontio, 2017.