Ihmisillä vaikuttaa olevan kiire. He rynnivät kohti salin takaseinää. Tämä jokaisen pitää kokea ainakin kerran elämässään. Märät kainaloläikät paljastuvat kansallisuudesta riippumatta.
Japanilaiset, amerikkalaiset, brasilialaiset, kiinalaiset ja italialaiset nostavat puhelimensa ylös. Tutut Unileverin deodoranttituoksut sekoittuvat odotuksen ja kärsimättömyyden hajusteisiin. Joku työntää käsillään selkääni ja astuu kantapäälle: Mene eteenpäin tai siirry pois tieltä! La Jocondesta on saatava kuva. Tai minusta ja hänestä yhteiskuva. Tai oikeastaan kuva siitä, että MINÄ olen täällä ja Mona Lisa hymyilee taustallani panssarilasin takana. Se on tavoite. Ja kuvan julkaiseminen ja sitten myöhemmin hotellin sängyllä peukutusten laskeminen.
Aha. Luovutan. Kävelen pois. Ohikulkiessani isken La Giocondalle silmää ja onnittelen. Brändäys on onnistunut. Tämä teos saa ihmiset todellakin liikkeelle ja ohittamaan kaiken muun, jopa käytöstavat.
Astun toiseen saliin. Hälyttimen kimeä ääni laukeaa. Saksalainen turisti laskee opastuskuulokkeet olkapäilleen. Hän pitää käsiä korvillaan ja odottaa äänen loppumista. Ihmiset katselevat kysyvästi toisiaan. Vartija kiiruhtaa hartiat kyyryssä huomaamattomalle sivuovelle, avaa sen avainnipullaan ja vetää oven perässään tomerasti kiinni. Kimakka ääni poukkoilee seinältä toiselle, kattoon ja lattiaan, ikkunoihin ja penkkien alle. Kaikkialle se tunkeutuu.
Vierailijat lähtevät kävelemään pois salista. Hälytys sammuu ja äkillinen hiljaisuus antaa kalanruotoparketin kopinan nousta tilaan. Korvakäytävät sykkivät edelleen hälytyksen kaikuja. No nyt amerikkalainen eläkeläinen päättää työntää puhelimensa lähelle teoslappua ja ottaa siitä kuvan. Raja ylittyy. Korkea ääni tunkeutuu uudelleen korvakäytäviin. Se piippaa vaativasti: Pois. Pois. Pois!
Seison museokaupan ulkopuolella. Odotan seuruettani. Tunnen pettymystä, väsymystä ja ärtymystä. En nähnyt mitään mitä olin toivonut. Suruakin tunnen. Luovutinko liian helpolla?
Katselen ihmisten loputonta virtaa. Se kulkee pois Louvresta kohti Pariisin helteisiä katuja, kohti seuraavaa suurenmoista elämystä. Perheitä, pariskuntia, ystävyksiä. Oliko minulle todellakin tärkeintä nähdä Mona Lisa, ihan kuten kaikille muillekin.
Mitä oikein halusin? Suuren kokemuksen? Wau-elämyksen? Yhteyden teokseen? Edes tilaisuuden saada yhteyden siihen ja sen välityksellä vanhaan mestariin? Tahdoinko oivaltaa ja oppia jotain? Tuntea? Mitä? Suuria tunteita? Miksi? Väristyksen iholla? Mitä? Mitä? MITÄ???
Eikö kuitenkin ole tärkeintä tämä. Tässä ja nyt. Nämä ihmiset. Yhteys näihin. Minä väsyneenä jalat maassa, selkä nojaamassa viileään marmoriseinään. Katsomassa näitä ihmisiä, vieraita minulle. Hengitys. Sisään ja ulos. Elämä. Rakkaus. Mitä muuta taide on kuin läsnäoloa, venytettyä nyt-hetkeä, katsomista pitkään ja hyväksyvin silmin? Halua ymmärtää? Halua todella ymmärtää.
Ja päätän katsoa jokaista ohikulkevaa kuten rakastaisin häntä yhtä paljon kuin rakastan omaa lastani. Ja katson. Tunnen myötätuntoa näitä kohtaan. Isä. Lapsi. Yksinäinen. Opiskelija. Sairas. Haavoittunut. Aggressiivinen. Menestyjä. Ryppyinen. Huonokuuloinen. Epävarma. Katson niin tarkkaan kuin kykenen. Suoraan silmiin ja hymyilen. Ja ilo alkaa virkistää kehoani. Ja liikutun näistä ihmisistä. En enää odota. Olen. Hengitän jalat maassa. Katson Louvren parasta nykytaideteosta.